Keltalakkinen poika
Koivu, lateksimaali, lakka, pellavaöljy, 2015
yksityiskohta

Ainainen pessimisti, jalat maassa polviaan myöten, vähintäänkin epäilyksen viitta harteillaan. Ja toista samanlaista perässään vetäen…”

Veistosaiheisiin liittyvät monesti sananlaskut, tokaisut, herjat - kaikki mitä kansa ulos suustaan suoltaa. Kielellinen ilmaisu on aina kiehtonut minua. Murteet, kielikuvat , ylipäänsä ihmisten välinen kommunikointi sanattominekin eleineen kiinnostaa.
Samoin yhteiskunnalliset teemat.
Aiheiden vakavuudesta riippumatta tai nimenomaan siitä johtuen, pidän tavasta käsitellä asioita hiukan hirtehisellä otteella. Minusta sellainen on tietyllä tapaa kirjoitettu meidän suomalaisten sisään. Hiukan jäyhää ja hiukan jäyhästi. Hiukan ilkikurisuutta. Hiukan vahingoniloa, kateutta. Hiukan itselleen nauramisen taitoa.
Surkuhupaisuutta. Nöyryyttä.
Puu veistosmateriaalina on tuntunut omimmalta. Se palvelee mielestäni hyvin sisällöllisestikin teoksiani. Pidän puun karheudesta, tietynlaisesta luonnon raakuuden läsnäolosta, mutta kuitenkin niin lämpöisestä tunnusta.
Uusimmissa töissäni leikillisyys ja ilkikurisuus ovat keskeisessä asemassa. Olen löytänyt värin ja viivan.

VUOROPUHELUA MATERIAALIN KANSSA

 

Reetta Gröhn-Soinisen taiteellinen työskentely on vuoropuhelua materiaalin kanssa. Vaikka hän lähtee liikkeelle jokin teos ajatus mielessään, on Gröhn- Soinisen mielestä ”materiaalille annettava oma mahdollisuus. Alkuajatus muuttuu - ja sen täytyykin muuttua. Ei ole järkeä suorittaa pää hiessä jotain suunnitelmaa, vaan teoksesta tulee parempi kun antaa materiaalillekin oman äänensä. Materiaalin yli ei voi kävellä, siitä se vuoropuhelu syntyy".

Puu on Gröhn-Soiniselle tuttu materiaali jo opiskeluajoista Turun Piirustuskoulun, jolloin hän veisti ratapölkyistä näyttötyönsä. Välillä Gröhn-Soininen on tehnyt muotteja ja valuja, mutta 2000 - luvun alussa hän innostui taas puusta. "Istuin halkolaatikon päällä ja veistin puukolla leikkiviä lapsia, siitä se into jäi".

Työstäessään teoksia Joensuun Taidemuseon näyttelyyn Gröhn- Soininen sanoo tulleensa sinuiksi materiaalin kanssa.  Teokset eivät ole sliipattuna vaan tarkoituksellisen rouheita. Myös mittasuhteilla leikitellään tahallisesti.  Puuta ei veistetä niinkuin perinne sanelisi vaan Gröhnin-Soininen on löytänyt oman käsialansa, viivan ja värin.

                             ” Olen aina ollut figuratiivinen. Kun edessäni on puupölkky näen siinä jonkun hahmon ja ottamalla pois alan lähteä tavoittelemaan tuota muotoa.”  Työskentelyn aikana hän keksii kaikista hahmoista tarinoita. "Tuo hahmo sai punaisen villapaidan kun sillä selvästi oli päällään kutiseva virittynyt villapaita." Värit löytyvät tarinoista - ja tarina saattaa seurata väriä - " mitäköhän tuo poika tuumii sen punaisista kengistä, onko se niiden kanssa sinut?" 

Reetta Gröhn-Soininen ilmaisee hahmojaan paitsi ilmeillä myös hyvin tarkkaan havannoidulla kehonkielellä. Hän miettii hyvin tarkkaan " mihin suuntaan kunkin hahmon jalka vipattaa".  Reetta sanoo olleensa aina kiinnostunut sanattomasta viestinnästä, hiljaisesta tiedosta, eleistä.

Hahmoissa on lämminhenkistä huumoria. "Huumori on hyvä keino käsitellä vakaviakin asioita. Miten lähellä ilo ja suru voivatkaan olla toisiaan, ei saman asian vastakohdat vaan vain eri kantti".  Reetta Gröhn- Soininen kokee osallistuvansa yhteiskunnalliseen keskusteluun " sillä tavalla kun taiteilijana osaan". Hänen mielestään on hienoa saada palautetta näyttelystä " vaikka joku kertoo nauraneensa ääneen, siitä tulee hyvä mieli".

Gröhn- Soinisen hahmot kuuluvat aina joukkoon, ryhmään, porukkaan ja sakkiin. Hän pelaa toistolla, teokset ovat moniosaisia. " Mietin että mitä tapahtuu kun yksilö on joukossa? Yksin se on yksilö, mitä siitä ryhmässä tulee?

Toiston käyttö juontaa juurensa Reetan lapsuuteen. " Leikin poikien kanssa, meitä oli aina iso porukka ja mitä enemmän meitä oli, sen paremmat leikit ja pelit". Hänen veistämät hahmot ovatkin poikia. " Pojissa minua kiehtoo kaiken helppous ja suorasukaisuus, vaikka poikia on  vaikka kuinka monta niin aina kaikki mahtuvat mukaan".

Näyttelyssä on myös betonista valettuja teoksia. Betonihahmoissa on samaa rouheutta kuin puusta veistetyillä hahmoilla. Rouhea ja värikäs, huumoria pursuava hyväntuulinen kuvanveistäjä Reetta Gröhn-Soinisen luoma maailma asettautuu taiteen kentässä perinteisen kuvanveiston oivaksi vastapariksi.

                                                                               

                                                                                 Tiina Hallakorpi

                                                                                 kuvataiteilija, kuraattori

 Reetta Gröhn- Soininen s.1969

 asuu ja työskentelee Joensuussa  

 www.reettags.fi

Reetta Gröhn-Soinisen näyttely Voi poijjaat! oli esillä hänen kotikaupunkinsa Joensuun taidemuseossa keväällä 2017. Näyttelyä hallitsivat erikokoiset ja erilaisiin ryhmiin installoidut värilliset puuveistokset. Taiteilija tuntee puun omimmaksi materiaalikseen, vaikka tekee myös muun muassa betoniveistoksia.

Puupölkystä tekeminen alkaa. veistäjä työskentelee poistamalla, missä tärkeimpiä työvälineitä ovat moottorisaha, kirves ja puukko. Gröhn-Soininen ei tunnontarkasti seuraa mielessään olevaa ideaa, vaan ajatus kehittyy prosessin aikana ja materiaalin ehdoilla.  Puu saa näkyä ja tuntua myös viimeistelyssä.  Veistäjä pitää puun rouheudesta ja  luonnon raa’asta läsnäolosta, joka vaikutukseltaan on samalla inhimillisen lämmin.

Puun olemus sopii myös veistosten sisältöön. Gröhn-Soininen sanoo lapsuudessaan leikkineensä paljon juuri poikien kanssa. Hän on kokenut, kuinka sujuvasti pojat toimivat ryhmässä ja ottavat mukaan joukkoonsa myös uuden jäsenen.  Jokainen teos on kuin yksi osa poikien tarinaa, heidän sosiaalista käyttäytymistään, siis myös kasvuikään liittyvää kipuilua ja uhoiluakin. Ei siis ihme, kun veistosten keskellä mieskatsoja tunnistaa pojan itsessään, äiti poikansa, sisko veljensä ja talonmies Pikkarainen nurkan takana juonivan poikajoukon. Veistosten taltioimat ilmeet ja kehonkieli ovat sanattomia muistin kirkastajia.

Lopuksi taiteilija maalaa puufiguurinsa ja yleensä kirkkailla väreillä. Päävärit loistavat poikajoukon vaatetuksessa ja oikeassa arjessa ne käytön jälkeen päätyisivät kirjopesuun. Gröhn-Soininen on kertonut keränneensä maalipurkkien pohjia kollegoiltaan ja ystäviltään. Yhtä väriä ei kerralla tarvita kovin paljoa, joten kierrätys on oiva ratkaisu. Värin yhteyteen taiteilija liittää vielä viivan, joka toimii puuta ja väriä yhdistävänä sekä muotoa elävöittävänä elementtinä.

Reetta Gröhn-Soininen opiskeli Turun piirustuskoulussa 1990-luvulla. Koulun opinnäytetyön hän teki ratapölkyistä. Puu on ollut hänelle tärkeä ja luonteva materiaali, mutta tehdessään vuoden 2016 aikana näyttelynsä figuureja, hän todella liittyi suomalaisten puuveistäjien korkeatasoiseen joukkoon.

Veistoksissa tunnistaa yhteyden kansantaiteen perinteeseen, minkä voi aloittaa vaikkapa vaivaisukoista, joista suurin osa on tehty 1800-luvulla.  Kansantaiteen menetelmin taiteilija pääsee mahdollisimman lähelle poikien olemusta ja tarinaa, ja siksi pop-taiteen piiriin kuuluvat sankarihahmotkin sulautuvat osaksi vanhaa traditiota. Taiteilija sanoo myös nappaavansa kansan suusta käyttöönsä sananparsia, murteellisia kielikuvia, tokaisuja ja herjoja, jotka hän siirtää palvelemaan veistostensa sisältöjä.

Huumorilla on myös tärkeä rooli Reetta Gröhn-Soinisen veistämisessä. Huumorin avulla hän voi lähestyä liiankin vakaviksi ja pakahduttaviksi muuttuvia teemoja tai tehostaa sisällön hirtehistä viestiä. Hän näkee hirtehisen lähestymistavan suomalaiselle identiteetille ominaiseksi piirteeksi.  

 

                                                                                    Hannu Castren

                                                                                    taidekriitikko